Nyt se on yö nukuttu ja maisteltu tätä viimeisintä havaintoa. Olen päättänyt alkaa seurata omaa käyttäytymistäni muiden ihmisten seurassa, yrittää olla kiinnostunut muidenkin tekemisistä ja sanomisista, eikä vain minäminäminä.

Tätä ehkä helpottaa viikonloppuna edessä olevat illanistujaiset kaveriporukalla, itse vielä olen autolla liikenteessä. Joskin olen huomannut, että pienessä siivussa osaan ehkä olla kuten muut, laskelmoimatta, yrittämättä päästä kanssajuhlijoiden päähän sisälle. Tai sitten en, olenko autopilotilla niissä tilanteissa?

Jokatapauksessa nyt otan härkää sarvista ja yritän lukea itseäni, kuten luen yleensä muita ihmisiä.

Siitä päästäänkin sopivasti seuraavaan aiheeseen, eli tuohon ihmisten lukemiseen.

Osaan kohtalaisen hyvin lukea ihmisiä, varsinkin niitä jotka päästän lähelle. Jos joku minulle läheinen, perheen ulkopuolinen, avautuu omasta elämästään, ei ole ollut yksi eikä kaksi kertaa kun olen jo päätellyt saman asian mahdollisesti jo paljonkin aikaisemmin. Näiden ihmisten kanssa osaan kuitenkin yleensä olla rento, oma itseni, lasken jopa oman suojaukseni. Osaan olla jopa huolissani toisen puolesta, ehkä. Onko se aitoa huolta, vai laskenko oman suojaukseni, jotta vastapeluri laskisi omansa? Tunnenko oikeasti jotain, vai käyttäydynkö opittujen mallejen mukaan? Mietinkö alitajuisesti kokoajan, että mitenkä kenestäkin voi hyötyä?

Minulla on muutama kaveri, joihin pidän yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti, vailla taka-ajatuksia, taas ehkä. Lukuisia kavereita on, joihin pidän yhteyttä kun tarvitsen heitä jonkun päämäärän saavuttamiseen. Joskus mieleen juolahtaa ajatus, että pitäisikö näihin "hyöty-ystäviin" pitää yhteyttä muutenkin, juolahtaa sieltä mielestä kyllä yhtä nopeasti pois kuin sinne tulikin.

Eilen näitä pohdin ja tajusin, että miksi en lähestulkoon siedä yhden ystäväni seuraa, kuin rajallisesti. Voisiko syynä olla ko. henkilön pakkomielteinen käytös normaalissa arjessa? Jotkut asiat on hoidettava, niin kuin ne on aina hoidettu, tämän miehen päätä ei käännetä. Olen kohdannut kirjan, jonka takakansitekstiä en oikein ymmärrä ja sisäsivuille on turha edes yrittää. En osaa lukea tätä kaveria ja sitä kautta en myöskään pysty manipuloimaan häntä.

Minusta tuntuu myös helpommalta jutella tuttujen kanssa erinäisten viestivälineiden kautta, Facebook, IRC, Whatsapp jne. Johtuuko se siitä, että pelkkää mustavalkosita tekstiä tulkitessa voi keskittyä itse asiaan, ei tarvitse välittää toisen kehonkielestä, äänenpainosta yms. merkeistä.

Noh, se oli taas semmoinen avautuminen, tällä taas kohti uutta päivää. Täältä tähän.

Tänään käänsin taustapeiliä ja näin muukalaisen, muukalaisen joka on ilmeisesti istunut kyydissä jo hyvän tovin. Välillä se on istunut ikkunapaikalla hiljaa, välillä ehkä huudellut hävyttömyyksiä takapenkiltä. Viimeaikoina se on jopa kuiskinut ajo-ohjeita korvaan. Välillä olen ohjannut muukalaisen ohjeiden mukaan, välillä vääntänyt stereoita lujemmalle ja päättänyt että kuskin penkiltä tässä nyt kuitenkin ohjastetaan. Tänään kuitenkin käänsin taustapeiliä ja näin muukalaisen!

Siinä se sitten oli, oma kuvani antamassa itselleni ohjeita, muukalainen mutta kuitenkin hyvin tuttu, ehkä jopa rakas.

Olen jo pitkään ihmetellyt ainaisia riitojamme rouvan kanssa, milloin mistäkin pienestä, mitättömästä asiasta. Välillä, oikeastaan useimmiten, tuntuu että vastapuoli yrittää viimeiseen saakka haastaa riitaa ja tehdä kärpäsestä härkäsen. Joskus huomaan kyllä itsekin omalla käytökselläni lietsovan sotaa, varsinkin kun huomaan vaimon keräävän kierroksia jostain asiasta, lisään yleensä vettä myllyyn, ihan vaan koska voin. Tiedän sen olevan raukkamaista ja väärin, mutta harvemmin tunnen mitään, korkeintaan hetkellistä tyydytystä voitosta (lasken nämä yleensä voitoksi, sillä kun vastapelurilla on hetken aikaa kierrokset hakanneet rajoitinta vasten, siirtyy yleensä sen jälkeen toiseen huoneeseen tai ulos jotta tilanne rauhoittuu). Itsehän voin rumankin riidan päätyttyä jo parin minuutin päästä mennä juttelemaan arkipäiväisiä asioita.

Tänään sitten jostain mieleeni juolahti, että olisiko vika sittenkin minussa. Varsinkin kun kotona on jo muutamaan kertaan nostettu avioeromahdollisuus pöydälle ja kommentoitu että omalla käytökselläni ehkä yritän vaimoani moiseen ajaa. Rehellisyyden nimissä, en ole moista huomannut, en eroa halua, mutta taas rehellisiä jos ollaan, ei minulla kyseistä tapahtumaa vastaankaan välttämättä mitään olisi, korkeintaan mukavuudenhaluisena ihmisenä käytännönjärjestelyt ei kiinnosta tuon taivaallista.

Jostain syystä sain päähäni kirjoitella Googleen maagiset sanat "narsistinen persoonallisuushäiriö", ensin luin muutaman artikkelin, koskaan en oikeastaan ole edes jaksanut paneutua tähän muotisanaan "narsismi", joten en edes oikein tiennyt, mitä se tarkoittaa. Näiden artikkeleiden jälkeen löysin jokusen testin tehtäväksi. Oli muuten vaikea etsiä testiä, joka oli itseään epäilevälle tehty. Suurin osa oli naistenlehtien tai naisille suunnattujen nettijulkaisuiden vaaleanpunaisiksi koristelluilta sivuilta löytyviä "Olenko parisuhteessa narsistin kanssa" -keittiöpsykologiatestejä.

Tein jokusen testin ja jokainen testi väitti, että minulla on 60-90% varmuudella jonkinasteinen narsistinen persoonallisuushäiriö. Tässä kohtaa siis pyyhkäsin sen taustapeilin hihallani puhtaaksi ja näin melko varmasti, että kuka siellä niitä ohjeita antaa. Ja tässä kohtaa tuli todella huono olo, jouduin oikeasti tekemään töitä, ettei koko vatsalaukku tyhjentynyt siihen paikkaan, samaa kautta, mitä se oli täyttynytkin. Ja eihän nämä testit tietenkään korvaa ammattilaisen lausuntoa, mutta eivät nämä kuitenkaan olleet mitään Facebookin "Mikä on supersankarivoimaeläinhellittelynimesi horoskooppi?" -skeidaa.

Tässä sitä sitten on oltu tämän ajatuksen kanssa nyt noin 9h, hieman on sulateltavaa, mutta toivottavasti on hyvä merkki että itse tiedostan tilanteen. En todellakaan halua tätä, mutta sillä kädellä on pelattava, mikä on aikanaan jaettu ja tässä pelissä vain todelliset luuserit kippaavat.

Olen neljättäkymmenettä käyvä perheenisä, joka elää perheidyllissä vaimon, pienen lapsen ja koiran kanssa.

Meillä on molemmilla kohtalaisen varma vakityö, terve lapsi, pankin kanssa kimpassa hankittu "unelmakoti", sekä läheisiä ystäviä ja sukulaisia. Kaikki näyttääkin siis olevan reilassa.

Olemme olleet vaimon kanssa yhdessä jo toistakymmentä vuotta, naimisissa hieman vähemmän. 

Mahdollinen lukija todennäköisesti ihmetteleekin, että mistä tässä nyt on kyse, pahoittelen jo etukäteen mahdollisesti epäselkeää ajatuksenjuoksua, olen puhuja, ajattelija, mutta en kirjoittaja.

Lyhyestä virsi kaunis, viimeaikoina on päässäni herännyt pelottava ajatus, onko minulla jonkinasteinen narsistinen persoonallisuushäiriö?

Tämä blogi on pääasiassa itse itselle tehty paikka, jossa huutaa mieli tyhjäksi, tämä toimii ehkä koska en voi kohdistaa lätinöitäni suoraan jollekulle, korkeintaan itselleni. Jos tätä joku lukee, niin siinähän lukee, kommentoidakin saa, jos ei lue, niin ei haittaa. 

Kirjoitan siis itse itselleni julkista nettiblogia, ei helvetti.

Welcome to my fucking life...